Children of Bodom (Lost Society) 20.10.2018 @Pakkahuone

Children of Bodom (Lost Society) 20.10.2018 @Pakkahuone

Children of Bodon ja Lost Society - Tampere Pakkahuone 20.10.2018Children Of Bodom pysähtyi myös Tampereen Pakkahuoneella ”No place like home 2018” -kiertueellaan. Lämppärinä toimi aina energinen Lost Society. Kovin paljon hitaampaa kuin LS:n poikien thrash-tykitys ei voisi COB:n keikalle lämppäriksi sovittaakaan, ainakin jos halutaan, että lämppäri tekee sitä mitä pitääkin eli lämmittelee yleisön valmiiksi pääesiintyjää varten.

LS oli oma itsensä ja vauhdikas meno kiihdytti yleisöä juuri sopivasti Bodomin Lapsia varten. Edes keikan puolivälissä iskenyt, Samy Elbannan mukaan ”perinteinen”, eli lavalta sähköt katkaissut vika ei häirinnyt menoa kovinkaan paljoa. Sähköjen palautumista odoteltaessa laulettiin yhteislauluna akustisesti säestettynä hieman Popedaa, kun kerran Tampereella oltiin.

No place like home -kiertueen ideana on se, että yhtye soittaa kotimaassaan jokaisena keikkailtana eri setin. Toki samojakin biisejä soitetaan joka ilta, mutta järjestys vaihtuu ja lisäksi kukin bändin jäsen saa vuorollaan toimia listan rakentajana. Pakkahuoneen keikalle settilistan oli kasannut kosketinsoittaja Janne Wirman, joten kun tämä paljastettiin keikan alussa, oli lupa odottaa runsaasti kosketinosuuksia sisältäviä kappaleita. Paljon niitä tulikin ja toki kaikissa COB:n kappaleissa jonkin verran koskettimet kuuluvat, mutta toisissa kappaleissa korostetummin. Erityisen hienosti ne soivat Lake Bodom -kappaleessa, joka on keikoilla harvemmin soitettu ja peräisin COB:N ensimmäiseltä levyltä. Pakkahuoneen loppuunmyyty sali nautti yhden Suomen kovimman metallibändin historiaa peilaavasta keikasta täysin siemauksin ja eli tunteella mukana.

Katso keikkakuvat täältä.

 

Leprous (Agent Fresco, AlithiA, Astrosaur) 26.10.2017 @Olympia

Leprous (Agent Fresco, AlithiA, Astrosaur) 26.10.2017 @Olympia

Allekirjoittaneelle on jo kohtalaisen harvinaista, jos sekä illan artisti(t) että venue eli keikkapaikka ovat uusia tuttavuuksia, sen verran taajaan on tullut viimeisen vuosikymmenen aikana käytyä keikoilla. Torstaina 26.10. näin oli kuitenkin asian laita, kun Olympia-korttelin Juhlasalissa esiintyivät mm. islantilainen Agent Fresco sekä norjalainen Leprous. Molempien soittamaa musiikkia yleisimmin kategorisoidaan progemetalliksi, mutta niin kuin kyseisen musiikkilajin harrastajat/kuuntelijat tietävät, genreluokittelu ei kerro vielä yhtään mitään itse musiikin tarkemmasta tyylistä.

Illan progepläjäystä täydensivät australialainen AlithiA sekä Astrosaur, joista ensiksi mainittua ehdin setin loppupuolelta pari kappaletta näkemäänkin. Meno näytti ihan hyvältä, täytynee pyrkiä tulevaisuudessa katsomaan kokonainen keikka.
Agent Fresco tulee Islannista ja ei tyyliltään ole varsinaisesti helposti kategorioitavaa. Indie-rock on ehkä kuvaavin genre, koska yhtye yhdistelee soitossaan niin poppia kuin alternativemetalliakin. Kaikki kuulostaa äärettömän tunnelmalliselta ja voisi kait jopa sanoa, että herkältä… Islantilaista metallimusiikkia kuunnelleena voin kuitenkin sanoa, että kuulosti hyvällä tavalla erikoiselta, kun kuulin positiivissävyistä islantilaista musiikkia.

Leprous, 26.10.2017 @OlympiaIllan pääesiintyjä Leprousin setti alkoi myös tunnelmallisissa merkeissä, ainoan soittajan lavalla oltua sellisti, joka saikin tunnelmoida jonkin aikaa, ennen kuin riehakkaampi meno pääsi valloilleen. Tämän jälkeen sitten energiaa piisasikin ihan riittämiin. Yleisö sai elää vauhdissa mukana ja niin se myös tekikin. Keikka oli kokonaisvaltaisen hyvä, tosin itse en erityisesti arvostanut hieman keikan puolivälin jälkeen tapahtunutta himmailua, jolloin Leprous kuulosti hetkellisesti Von Herzen Brothersilta, mikä ei ole hyväksi millekään itseään kunnioittavalle metallibändille… Kokonaisuutena kuitenkin positiivinen suoritus, mikä täytynee tarkistaa uudemman kerran kunhan Leprous Suomeen jälleen tiensä löytää.

Leprous, 26.10.2017 @OlympiaMitä tulee itse paikkaan, sitä voi kyllä kehua. Lava on erittäin syvä, joten sinne mahtuu helposti isompikin bändi sekä monen esiintyjän iltoina usean bändin soittokalusto ilman, että kulloinkin esiintymisvuorossa olevan bändin täytyisi erityisesti rajoittaa tekemisiään toisten bändien kaluston tai itsensä telomisen pelossa. Ainoa hieman erikoisempi vivahde on valaistus, erityisesti artistien valot. Ne nimittäin sijaitsevat 90%:sti lavan puolella ja näin ollen valaisevat lavan etuosassa(kin) esiintyviä artisteja lähinnä takapuolelta. Yleisön puolella ei tuntunut olevan kuin pari himmeää tuikkua, jotka eivät riitä staroja valaisemaan, varsinkaan yleisöön päin tuikkivien vastavalojen loisteessa. Sinänsä lavan puolella olevat valot valaisevat kyllä itse lavan näyttävästi, mutta olisi toisinaan kiva nähdä, kuka lavalla milläkin keinoin ääntä päästelee, vaikkei hevimiehet mitään maailman filmaattisinta porukkaa olekaan.
Hienoa, että Tampereelle on tullut jälleen yksi keikkapaikka lisää sekä paikallisille että täällä vieraileville artisteille ja bändeille!

-Make

Olympia-kortteli, Tampere

Mayhem (Dragged Into Sunlight, Barshasketh) 25.10.2017 @Klubi

Mayhem (Dragged Into Sunlight, Barshasketh) 25.10.2017 @Klubi

Tuskan 20. vuotiskinkereiden pöly on hädin tuskin ehtinyt laskeutua, kun taas tapahtuu!
Syksy on tunnetusti klubikiertueiden aikaa, joten TuskaLive kantoi oman kortensa kekoon.

Dragged Into Sunlight, 25.10.2017 @KlubiRaskaan musiikin maailmassa Norja tunnetaan kiistattomana black metalin kotimaana. Keskiviikkona 25.10. Tampereen Klubilla oli kunnia saada esiintymään ehkä yksi suurimmista, Mayhem, mikä myös myös nimellä The True Mayhem tunnetaan. Yhtye on oikeastaan määrittänyt koko genren ollen ensimmäinen menestystä sekä Norjassa että oman maansa ulkopuolella saanut black metal -yhtye. Yhtyeen tarina alkaa jo vuodesta 1983 ja pitää sisällään kaikenlaista sekoilua, johon en halua nyt mennä; kaikki jota yhtyeen hurmehenkinen historia kiinnostaa eikä jostain syystä ole vielä siitä tietoinen, katsokoon netistä!

Ennen Mayhemia esiintyi kuitenkin illan aloittanut uusiseelantilainen (nykyään tosin skotlantilainen) Barshasketh, jota en valitettavasti ehtinyt näkemään, sekä brittiläinen Dragged Into Sunlight. DIS soittaa metallia, jonka luonnehtiminen vain yhteen genreen kuuluvaksi on mahdotonta. Bändin tyyliin kuuluu anonyymius, jäsenistä tiedetään suhteellisen vähän. Esiintyessään artistit ovat naamioituja ja soittavat selin yleisöön, lavalla on kynttilöitä, kynttelikköjä yms. aiheeseen liittyvää rekvisiittaa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kokonaisuutena ihan viihdyttävä esitys.

Mayhem (Dragged Into Sunlight, Barshasketh) 25.10.2017 @KlubiSuuri yleisö oli kuitenkin hakeutunut paikalle jo hyvissä ajoin loppuunmyydylle Klubille vain yhdestä syystä. Kesällä Tuska-festivaaleillakin Purgatorium Rutheniæ MMXVII -kiertueellaan rituaaleillaan vakuuttanut Mayhem oli tullut tunnetuimman albuminsa De Mysteriis Dom Sathanasin 25-vuotisjuhlan kunniaksi riitteilemään myös klubiympäristöön (bändi itse on nimittänyt kiertueen näin, koska albumi on nauhoitettu vuonna 1992, vaikka julkaistiinkin vasta 1994). Sali oli valaistukseltaan säädetty todella pimeäksi ja lisäksi savukoneet puskivat sellaisen määrän savua, etten muista millään muilla keikoilla nähneeni, edes salin seiniä ei meinannut kunnolla nähdä. Tunnelman säilymisen varmistamiseksi ennen keikkaa pyöräytettiin tallenne, jossa pyydettiin yleisöä olemaan räpläämättä puhelimiaan, tai mikäli se olisi aivan välttämätöntä, ainakin pitämään valosaasteen minimissään, kuten salamat ja kuvausvalot poissa, kuvattaessa. Ei niistä toki muutenkaan mitään hyötyä keikkakuvauksessa ole, mutta aina niitä jotkut idiootit tai taidottomat kuvatessaan päällä pitävät.

Keikasta voi sanoa ainoastaan sen, että se oli hyvässä ja pahassa juuri sitä, mitä Mayhemilta voi odottaakin. Okkultistista, voisi sanoa jopa saatanallista, meininkiä alusta loppuun. Koko esitys pyöri vain ja ainoastaan DMDS-albumin ympärillä, se soitettiin orjallisesti alkuperäisessä kappalejärjestyksessä alusta loppuun, minkä jälkeen keikka loppuikin. Mitään encorea ei soitettu. Yleisö oli tyytyväinen näkemäänsä, vaikka varmasti toivoikin jotain lisää kuulevansa. Henkilökohtaisena mielipiteenä sanottakoon, että norjalainen black metal -scene on parempiakin tuotoksia synnyttänyt niin levylle kuin livenäkin soitettuina, mutta alkuperäinen on aina alkuperäinen ja ansaitsee siksi suosionsa.

-Make
Tammerfest – Day by day

Tammerfest – Day by day

Tammerfest, keskiviikko 20.7.2016

Tammerfestin aloitti jo keskiviikkona Klubilla tamperelainen japanilaisella vivahteella death metallia paiskova Whispered. Toisen levyn julkaisun jälkeen yhtye tuntuu saaneen lisää vauhtia ja kappaleet soivat livenä entistäkin mahtavammin.

Siinä missä perinteinen heavy mielletään brittien, black metal norjalaisten ja melodeath ruotsalaisten keksimäksi metallin lajiksi, lienee maailmalla yhtä selvää, että folkmetalli on suomalaisten heiniä. Pari kappaletta Korpiklaania kuultuaan voi olla tästä varma. Yhtye on saavuttanut mainetta myös ulkomailla, vaikka monien kappaleiden kieli on suomi. Korpiklaanin soittaessa voi olla varma siitä, että vaikka ennen keikkaa olisi jokin harmittanutkin, keikan jälkeen on taatusti naama virneessä ja mieli virkeänä!

Tammerfest, torstai 21.7.2016

Apulanta soitti Ratinanniemessä täydelle areenalle. En vain oikein osaa sanoa mistä johtui, mutta keikka oli lukuisiin aikaisemmin näkemiini Apiksen keikkoihin verrattuna jokseenkin… Löysä. Yleensä niin yleisössä kuin lavallakin on paljon hurjempi meno, nyt meininki vaikutti jotenkin liian ”aikuiselta”. Mistään AOR-meiningistä ei kuitenkaan onneksi voi puhua.

Ennen musiikin loppumista Ratinanniemessä oli aika tehdä nopea siirtymä Pakkahuoneelle. Siellä illan aloitti Maj Karma. Edellisestä näkemästäni yhtyeen keikasta oli kulunut jo jonkin verran aikaa enkä siksi muistanutkaan, kuinka vimmaista meininki lavalla oli. Alku oli kuitenkin hyvin salamyhkäinen, lava ja sali oli lähes täysin pimeänä, vain pari spottia yritti pitää pitkin lavaa viuhtonutta Herra Ylppöä valokeilassaan. Kolmannen kappaleen aikana solisti jopa hyppäsi alas lavalta ja kiipesi yleisöä erottavalle aidalle kuuntelijoitaan tapaamaan. Meininki jatkui samankaltaisena koko keikan ajan, tosin valaistus parani yleisöllekin suosiollisemmaksi.

Sitten Ikinä. Täytyy tunnustaa, että kyseessä oli yhtye, josta en tiennyt ennakkoon muuta kuin että se oli viimeisin tamperelaisen Sakara Recordsin rosteriinsa kiinnittämä. Kun otetaan huomioon, että edellinen kiinnitys oli mielestäni ihan liikaa (suomi)rappia paiskova Apina, odotukseni ei ollut kovin korkealla. Iloisesti jouduin kuitenkin yllättymään, Kouvolasta oli sittenkin löytynyt jotain ajoittain siedettävää kuunneltavaa Viikatteen ja Peer Güntin lisäksi. Ikinän setti oli parhaimmillaan erittäin energinen ja hienoja koukkuja viljellyt. Moni suomalainen rockbändi voisi kokea toimineensa esikuvana Ikinälle, mutta siinä ei sinällään ole mitään pahaa; lainat oli puettu riittävään oman materiaalin verhoon, että coverbändin leima ei ole edes lähellä.

Mitä voi sanoa bändistä, joka on jo vakiinnuttanut maineensa Suomen eturivin yhtyeenä? Muuta kuin että Stam1na on täysin maineensa ja suosionsa ansainnut! Keikkaa seuratessa tulee väkisinkin mietittyä, miten samanaikaisesti soitto on viimeisen päälle taitavaa ja ensiluokkaisen hienosti soitettua ja samalla kuitenkin koko ajan keikalla on läsnä arvaamaton vaaran tunne? Tämä johtuu ehkä enemmän aikaisemmin kokemistani keikoista, milloin Stam1na on todellisesti irrotellut lavalla ja kaikkea erikoista on tapahtunut. Tällä keikalla ei kuitenkaan tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta soitto oli alusta loppuun asti kovaa suorittamista ilman väkinäisyyttä. Uuden levyn kappaleet saivat riittävästi aikaa, mutta vanhojakaan ei hyljeksitty.

Tammerfest, perjantai 22.7.2016

Perjantain klubi-ilta alkoi Pakkahuoneen puolella Melrosen rock’n’rollia ja rockabillyä sekoittavalla esiintymisellä. Paremmin ei olisi voinut iltaa aloittaa, letkeä rokki sopi täydellisesti tapahtuman alkajaisiksi.

Seuraavaksi lavan valtasi Francine, joka soittaa enemmän rockabillymäisesti, joskus jopa punkrock tulee mieleen. Joka tapauksessa molempien bändien musiikki oli hyvin toisiinsa sopivaa ja yleisökin tuntui tykkäävän tasapuolisesti molemmista.

Klubin puolella annettiin lava ainoalle ulkomaiselle esiintyjälle, Nashvillesta tulevalle Stacie Collinsille yhtyeineen. Lähtöpaikasta sekä Tammerfestin nettisivuilla olleesta videosta päätellen yhtyeen musiikki vaikutti olevan countrya. Ilokseni huomasin, että aivan näin ei ollut, ennemminkin kappaleet vaikuttivat olevan bluesrockia, toki etelävaltioiden nuotilla ja ajoittain countryvivahteitakin väläytellen. Viihdyttävä keikka kuitenkin kaiken kaikkiaan ja voisin kuvitella meneväni toistekin kyseistä esiintyjää katsomaan.

Illan päätti Pakkahuoneella Peer Günt, tuo Kouvolan lahja suomalaiselle perusrokille. Mieleen ei tule ihan heti toista bändiä, joka hoitaisi hommansa yhtä vakuuttavasti tällä saralla, kuten se on tehnyt jo 40 vuoden ajan -varsinkaan nyt, kun Motörheadkin on jo kuopattu. Tämäniltainenkaan keikka ei tehnyt poikkeusta tähän jatkumoon. Kaikkiaan ilta oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut, enkä varmaan ole yksin mielipiteeni kanssa.

Tammerfest, lauantai 23.7.2016

Tammerfestin viimeisen varsinaisen keikkapäivän esitykset osaltani aloitti Klamydia Ratinanniemessä. Pohjalaista punkrokkia on aina kiva kuulla, sanoitukset ovat anteeksipyytelemättömiä ja hyvällä tavalla rehvakkaasti tosielämää kuvaavia. Lisäksi Veskun välispiikit ovat toisinaan legendaarisia.

Ratinasta kiirehdin käväisemään nopeasti Keskustorilla, jonka lavalla esiintyi pitkästä aikaa Lovex. WaveTV myös haastatteli yhtyettä ennen keikkaa. Lovexia on pidetty yleisesti nuorempien kauniimman sukupuolen edustajien fanituksen kohteena, eikä se nykyäänkään ole perusteetonta, ainakin kun tarkasteli lavan edustaa. Peremmältä yleisöstä löytyi kyllä sitten kattavampi otos yhteiskunnasta.

Takaisin Ratinanniemeen, missä noin keikkansa puolivälissä oli ruotsalainen The Sounds. Bändi on tunnettu kovana live-esiintyjänä, erityisesti solistinsa Maja Ivarssonin temput lavalla ja sen ulkopuolellakin ovat seuraamisen arvoisia. Nytkin muutama järjestysmies sai tuntea Majan viettelevän shown lavan edessä ihan henkilökohtaisesti.

Illan ja oikeastaan koko tämänvuotisen Tammerfestin päätti itseoikeutetusti manserokin herra ja hidalgo, Popeda. Setti oli alusta loppuun tuttua jyräämistä ja tämän yleisön edessä ei täytynyt yhtyeen pahemmin itseään esitellä, kaikki tiesivät alusta alkaen mitä tulisivat saamaan. Luikautettiinpa keskellä settiä onnittelulaulukin koko paikalla olleen porukan voimin viikkoa aiemmin 60 v. täyttäneelle Ikurin turpiini Pate Mustajärvelle. Suuri määrä hittejä kuultiin, mutta joukossa oli myös harvinaisempia tuotoksia.

Kaiken kaikkiaan tämänkin vuotinen Tammerfest tarjosi totisesti kaikille jotakin. Lippukassalla näkyi varmasti myös positiivisesti se, että Ratinanniemessä oli jopa saman päivän aikana täysin toisistaan poikkeavien musiikkityylin edustajia. Se toisaalta myös varmasti karkoittaa jatkossakin mahdollisia asiakkaita, sillä Ratinanniemi on liian pieni alue siihen, että pääsisi karkuun inhokkia, joka on jostain syystä laitettu ohjelmaa suunniteltaessa suosikkiesi väliin esiintymään.

Eräs toinenkin asia oli hienosti suunniteltu, mutta toteutus ontui: Aleksi Herlevin hampurilaisravintola VIP-alueella houkutteli varmasti monia, mutta jopa tunnin mittaiseksi venynyt odottelu tilauksen ja toimituksen välillä ei ole oikein.

Ja mistä mahtoi johtua se, että pieniä koppeja, mistä sai ostaa kaljaa oli muiden anniskelupisteiden lisäksi useita, mutta mistään ei saanut kunnon olutta? Tampere Metal Meetingissä paikalla oli esimerkiksi Hopping Brewstersin pienpanimo myymässä tuotteitaan ja kauppa kävi! Jos panimotuotteiden myynti on pakko antaa ison panimon hoteiksi, kai nekin voisivat tuoda myytäväksi erikoisempiakin tuotteitaan. Eiväthän ne kaksisia ole oikeasti erikoisempien pienpanimo-oluiden rinnalla, mutta parempia kuitenkin kuin peruskaljat. Yleisössä tuntuu olevan aina vaan enemmän kansaa, joka on kanssani tästä asiasta samaa mieltä. Onneksi klubeilta saa sitä, mikä valikoimiin kuuluu yleensäkin ja musiikkitarjontakin on homogeenisempää iltaa kohden.

Nekromantix & Basementones 13.05.2016 @Klubi

Nekromantix & Basementones 13.05.2016 @Klubi

Perjantain 13. päivän ilta Klubilla oli psychobillyn juhlaa. Tämä rockabillyn tylympi velipoika on musiikkilajina viime aikoina saavuttanut ehkäpä jopa enemmän suosiota Suomessa kuin alkuperäinen isoveli, fiftarimusiikki rockabilly. Punkista vaikutteita saanut musiikkityyli on rankempaa ja nopeampaa kuin rockabilly, joten sen suosiota metallimusiikkia fanittavassa rokkikansassa ei tarvitse ihmetellä.

Yhteistä molempien musiikkilajien kuuntelijoille on näyttävä pukeutuminen ja runsaat tukkalaitteet, mutta psychobillyn vannoutuneinta fanikuntaa värittävät (kirjaimellisesti!) tatuoinnit ja ei-niin-luonnollisen väriset hiuskuontalot. Myös pukeutuminen on rockabillyn kaltaista 50- ja 60-lukuista jäljittelevää, mutta vahvalla punk-vivahteella.

Basementones 13.05.2016 @KlubiIllan aloitti mainiosti paikallinen Basementones. Tampereella 2010 perustettu bändi on saavuttanut jonkinmoisen kansansuosion, ainakin jos jotain oli pääteltävissä keikalle löytäneiden katsojien bändipaidoista, joista tuntui yhtä suuri osa olevan Basementonesin kuin Nekromantixinkin.

Soiton alkaessa ei enää tarvinnut ihmetellä, mistä suosio johtuu: soitto soi hienosti ja kappaleissa oli rento tunnelma nopeasta tempostaan huolimatta. Yleisö oli mukana alusta alkaen tanssien, taputtaen ja laulaen mukana. Noin kolmevarttisen keikan jälkeen oli kuitenkin Basementonesin tehtävä tilaa Nekromantixille.

Tanskassa 1989 perustettu Nekromantix on kohtalaisen tuttu vieras Suomessakin, joskaan liian usein ei voi väittää bändin täällä käyneen. Nekromantixin voi lukea kuuluvan psychobilly-genren suuriin nimiin, vaikkei kaikkein vanhimpiin bändeihin lukeudukaan. Ja The Meteorsin vannoutuneimmat fanithan ovat sitä mieltä, että muut bändit eivät edes ole psychobillyä…
Loppuunmyydylle Klubille perjantai-iltana löytäneet eivät välittäneet edellä mainitusta, lienevätkö edes tienneet moisesta – he olivat tulleet katsomaan ja nauttimaan Nekromantixista.

Bändin visuaalinen ilme on yksinkertaisen pelkistetyn tyylikäs. Bändin perustaja ja ainoa alkuperäisjäsen Kim Nekroman on selvästikin kuullut legendaarisen basistivitsin ”Mitä eroa on kontrabassolla ja ruumisarkulla?” ja hommatessaan soitintaan päättänyt tarjota tähän kysymykseen visuaalisen ratkaisunsa, sillä soittimen muotoilu yhdistää nohevasti molemmat.

Nekromantix 13.05.2016 @KlubiVaikka visuaalinen puoli on tärkeää, vielä tärkeämpää on soitto ja se luonnistui paremmin kuin hyvin. Kim läpsytteli ruumisarkkupystybassollaan niin, että rumpali jäi melkein koputtelussaan kakkoseksi. Pystybasso-nimityskin on Kim Nekromanin soittimesta puhuttaessa hieman harhaanjohtava nimitys, sillä basson soittoasento oli vähintään puolet keikasta jokin muu kuin pysty. Ja kun jo rumpalin äsken ohimennen mainitsin, on mainittava myös kitaristi Francin, Kimin ja yleisön yhteinen, spontaani tervetulotoivotus ensimmäistä kertaa Suomessa esiintyvälle rumpali Adamille. Paikalla olleet tämän varmasti muistavat ja Adam todennäköisesti ainakin tulevaisuudessakin täällä vieraillessaan.

Keikka oli ohi hieman yli puolentoista tunnin jälkeen. Puolentoista tunnin, joka ei tuntunut lähellekään niin pitkältä, päin vastoin tuntui siltä, että nytkö jo ne lopettavat, ennen kuin tuli katsotuksi kellosta setin kesto. Tätä täytyisi saada kuulumaan livenä niin Tampereella kuin koko Suomessakin lisää, menekkiä tuntuisi olevan!

-Make
Viikate 22.4.2016 @Pakkahuone

Viikate 22.4.2016 @Pakkahuone

Viikate, tuo Kouvolan lohduttomasta betonihelvetistä, bändin omin sanoin Kouvostoliitosta, peräisin oleva rautalankametallibändi kunnioitti läsnäolollaan Pakkahuonetta itse asiassa jo lähes viikko sitten, perjantaina 22.4., mutta erinäisten työ- ja tietoteknisten ongelmien vuoksi raportti on löytänyt tiensä luettavaksenne vasta nyt.

Itseäni vähän mietitytti, että saako Viikate Pakkahuoneen kokoista esiintymispaikkaa perjantai-illasta huolimatta kuinkaan täyteen, mutta huoli oli turha, lippuja oli jo ennakkoon myyty yli puolet areenan kapasiteetista ja katsellessani keikan aikana ympärilleni väittäisin, ettei kovinkaan paljoa loppuun myydystä ainakaan jäänyt puuttumaan. Ikäjakauma Viikatteen keikoilla on huomattavasti laajempi kuin monen muun metallibändin keikalla – tämän artistin fanikatraaseen kuuluu niin melankolisesta synkkyydestä nauttivia nuorempia aikuisia kuin varttuneempaakin väkeä. Vanhemman yleisön paikallaolo ei sinänsä ole yllätys, onhan yhtye ollut kasassa jo kaksikymmentä vuotta, joten fanikatraalla on ollut aikaa kasvaa niin koon kuin ikäjakaumankin suhteen.

Viikate yleisö 22.4.2016 @Pakkahuone

Viikate julkaisi tammikuun lopussa uransa 12. levyn, nimeltään ”XII -Kouvostomolli”, ja se  nousi suoraan Suomen virallisen albumilistan ykköseksi. Helmikuussa yhtye aloitti albumia promotoivan ”Missä molli mojahtaa 2016” -kiertueen, minkä seurauksena yhtye nyt Tampereelle päätyi. Albumin lyhyin kappale ”Pelastus” onkin saanut kiitettävästi radiosoittoa ja sikäli mielenkiintoisesti vielä, että sitä on soitettu sekä iskelmä- että rockvoittoista materiaalia soittavilla radiokanavilla. Kappale on siis samanaikaisesti havaittu sekä riittävän kevyeksi että raskaaksi.

Viikate Jack Daniels 22.4.2016 @PakkahuoneOma havaintoni on, enkä välttämättä ole tämän kanssa yksin, että Viikatteen musiikki on muuttunut ajan myötä sävellyksiltään monimutkaisemmaksi, mutta samalla myös kevyemmäksi. Vanhempien albumien kappaleet saattoivat olla ehkä hieman suoraviivaisempaa runttausta, mutta niiden raskaus oli ilmiselvää. Nykyiset kappaleet ovat ehkä liiankin helppoa kuunneltavaa, jotta niistä jäisi pysyvämpiä mielikuvia. Sama vaivaa esimerkiksi Itä-Suomesta tulevaa toistakin bändiä, lappeenrantalaista Kotiteollisuutta.

Viikate 22.4.2016 @PakkahuoneTällainen materiaalin muokkaantuminen on kyllä hyvä siltä kantilta, että radiossa ja eri striimauspalveluissa soitossa olevat kappaleet kyllä tunnistetaan nuorisonkin taholta ja niitä mennään livenä keikalle kuuntelemaan, mutta samaan aikaan jää ehkä syvällisempi bändin materiaaliin tutustuttaminen tekemättä. Seurauksena voikin olla se, ettei bändin keikoille välttämättä löydetä enää tulevaisuudessa yhtä hyvin, kun sen hetken trendinä onkin joku toisen tyyppinen musiikki. Itse Viikatteen vanhempana fanina toivoisin, ettei vanhempaa materiaalia turhaan jätettäisi soittamatta keikoilla (minkään bändin keikoilla!), koska materiaalin laajuus on omiaan laajentamaan keikkakokemusta unohtumattomaksi. Pelkkää uudempaa materiaalia sisältävä keikka kun tuppaa unohtumaan nopeasti vain käytyjen keikkojen sarjaan ilman sen kummempia muistijälkiä.

Uuden materiaalin suosiminen on erityisen käsittämätöntä juuri Viikatten kohdalla, sillä onhan bändi periaatteessa luonut alusta alkaen oman tunnistettavan soundinsa, rautalankametallin, minkä seurauksena kaikki kappaleet jo itsessään ovat tunnistettavissa kyseisen yhtyeen tuotannoksi, luomisajankohdastaan huolimatta. Uuden albumin promokiertueella toki on ymmärrettävää ja jopa suotavaa soittaa siltä albumilta mahdollisimman monta settiin sopivaa kappaletta, mutta niiden muiden soisi tulevan vanhemmastakin materiaalista kuin parilta, kolmelta edelliseltä levyltä.

Viikate kättely 22.4.2016 @PakkahuoneKeikka oli taattua Viikatetta, orkesterin alun kättelyistä lähtien. Soitto soi mahtavasti ja välispiikit olivat totutun levottomia. Yleisö oli silmin nähden esitykseen tyytyväinen ja eli mukana aivan Pakkahuoneen takaosaa myöten. Yhteislaulua kuultiin ilman sen kummempaa laulatusta ja yhtyekin kaikkien olemuksesta päätellen tykkäsi olla lavalla juuri tuon yleisön edessä. Vanhana jääränä kuitenkin sanon vielä, että joitakin parhaita vanhempia kappaleita jäin silti setissä kaipaamaan, vaikka tyytyväinen muuten olenkin. Kokonaisuudessaan Viikate ehti hieman reilun puolitoistatuntisen keikan aikana nimittäin poistua lavalta kolmeenkin kertaan, mutta yleisö vaati niin lujasti encorea, että lavalle oli noustava pariinkin kertaan uudestaan.

Onkin aika hämmentävää, että mollivoittoisuudestaan ja sanoitustensa melankolisuudesta huolimatta Viikatteen keikan jälkeen on kuitenkin loppujen lopuksi aina erityisen positiivinen fiilis. Tämä on kuitenkin fakta, olen sen kokenut moneen kertaan, eikä tämäkään kerta siis tehnyt poikkeusta.

- Make
Thunderstone (lämppärinä Dakesis)

Thunderstone (lämppärinä Dakesis)

Thunderstone 14.4.2016 @Jack The Rooster

Torstaina 14.4. esiintyi Jack The Roosterissa mainio helsinkiläinen powermetal-bändi Thunderstone ”Apocalypse Again” -levynjulkaisukiertueellaan. Ensimmäinen keikka tällä kiertueella eli varsinainen levynjulkaisukeikka oli ollut edellisenä iltana Helsingin Tavastialla, mutta ottaen huomioon Thunderstonen yleensäkin harvan keikkailutahdin viime aikoina, sillä ei ollut juurikaan merkitystä.

Dakesis 14.4.2016 @ Jack the RoosterIllan aloitti kuitenkin Englannin Birminghamista kotoisin oleva Dakesis, joka oli päässyt Thunderstonea lämppäämään ensimmäiselle kiertueelleen mantereen puolella. Tähän asti bändi oli esiintynyt vain kotisaarellaan, vaikka on perustettu jo vuonna 2008 ja tehnyt yhden EP:n sekä kaksi täyspitkääkin. Tuo jälkimmäinen lienee syy, minkä vuoksi Dakesis tälle kiertueelle lämppäriksi valikoitui, sillä samankaltaisen musiikkigenren lisäksi bändin yhdistää Thunderstoneen Nino Laurenne. Nino miksasi Sonic Pump -studiolla uusimman Dakesis-lätyn “The New Dawn”, joka julkaistiin maaliskuussa, ja niin kuin Thunderstonea fanittavat ainakin tietävät, toimii herra myös kitaristina Thunderstonessa.

Bändin itsensä mukaan juuri Nino Laurennen kanssa työskentely on auttanut bändiä löytämään uuden suunnan musiikilleen. En sinänsä tiedä, olisiko Dakesis tarvinnut suunnanmuutosta, kun en aikaisempia esiintymisiään ole nähnyt, saati kuunnellut varhaisimpia tallenteita. Nyt bändi ainakin kuulosti ihan pätevältä, joskin hieman ehkä aloittelevalta, progressiiviselta power metal -pumpulta. Ensimmäiset pari biisiä menivätkin alkuhermoilun ja hieman keskeneräisen lavamiksauksen piikkiin tasoltaan vajavaisina, mutta kolmannesta kappaleesta lähtien alkoi soitto ja laulu sujua – ja kuulua – oikein hyvin. Kaiken kaikkiaan Dakesis tarjosi ihan hyvän progepowermetal-pläjäyksen, mistä oli hyvä jatkaa lyhyen roudaustauon jälkeen itse pääesiintyjään.

Yleisön paikalle löytämisestä sekä yleisön reaktioista yleensäkin voisi päätellä, että Thunderstonea oli odotettu! Edellinen esiintyminen koko bändillä, jollei lasketa edellispäivän Tavastia-vetoa, oli vuonna 2015, ja sitä ennen Thunderstone oli ollut telakalla vuodesta 2010 lähtien. Välillä Rantaset Mirka ja Pasi (rumpali ja laulaja, ei tiettävästi sukua keskenään) ehtivät jo lähteäkin bändistä, jolloin rumpaliksi värvättiin Atte Palokangas. Pasi Rantanen sen sijaan palasi Thunderstoneen takaisin vuonna 2013, joten tunnistettava lauluääni on taas kuultavissa niin uusimmalla levyllä ”Apocalypse Again” kuin livenäkin. Rumpalin muutos voisi powermetallibändille olla mullistava, ja myönnän, että itsekin hieman pelkäsin, miten Thunderstonen käy, koska Mirka ”Leka” Rantanen on kannujen takana nk. Kova Luu. Rumpalin vakanssinsa Palokangas hoiti kuitenkin paremmin kuin hyvin, jopa toistuvasti leikitellen. Joissakin kappaleissa tuntui lähes mahdottomalta, että palikoiden näki vain pyörivän käsissä, vaikka samaan aikaan täytyi soittaa nopeaa komppia. Virheitä ei kuitenkaan tapahtunut, mikä lienee osoitus herran kyvyistä.

Yleisöä oli saapunut paikalle kiitettävästi, varsinkin ottaen huomioon ajankohdan. Thunderstone aloitti soiton 23:15 torstai-iltana – monella yleisöstä oli varmasti työ- tai opiskelupäivä perjantaina. Ihan aiheellisesti tohtori Titus Hjelm basson varressa totesikin, että ”Helsinki saattaa olla Suomen pääkaupunki, mutta Tampere on kyllä Suomen rockpääkaupunki”!

Hyvin varhaisessa vaiheessa keikkaa myös Dakesisin henkilöstö tuli lavan eteen fiilistelemään Thunderstonea ja toiveensa Thunderstonen lempikappaleesta täyttyivät, kun Thunderstone alkoi soittaa ensimmäiseltä levyltänsä peräisin olevaa kappaletta ”Let The Demons Free”, minkä kertsiin myös Dakesis-naiset pääsivät mukaan laulamaan.

Uudelta levyltä kuultiin muun muassa hienot ”The Path” ja ”Higher”, mikä muidenkin uusien kappaleiden kanssa vanhempaan materiaaliin sekoitettuna vahvisti käsitystä siitä, että bändi ei ole (onneksi) pitkän taukonsa aikana muuttunut oikeastaan yhtään. Herrojen taidot ovat ehkä parantuneet ja kokemusta on tullut lisää moneltakin eri alalta, mutta kappaleet kuulostavat hienosti ja tunnistettavasti saman yhtyeen tuotoksilta, vaikka aikaa on vuoden 2002 ensilevystä kulunut jo melkein 15 vuotta.

En nyt sanoisi, että on rikollista, mutta ainakin hyvin lähellä sitä, että näin hyvä bändi on ollut tauolla näin pitkään! Thunderstone päätyi metalliin erikoistuneen Sakara-Records-levy-yhtiön talliin vuonna 2015, joten sopii toivoa, että bändi on saanut uutta virtaa tehdä uutta materiaalia ja varsinkin keikkailla livenä niin Suomessa kuin muuallakin!

- Make
Lost Society (lämppärinä Tryer)

Lost Society (lämppärinä Tryer)

Lost Society & Tryer, 06.04.2016 @Klubi

Illan aloitti Tryer, tamperelainen punkrockbändi. Jos ihan rehellisesti sanotaan, en ole oikein koskaan päässyt sisälle punk-musiikkiin. Se on yleensä ottaen soitannaltaan ihan liian kaoottista ja käytetään nyt vaikka termiä heikkotasoista, että jaksaisin kuunnella sitä pidemmän aikaa. En ymmärrä sitä ajatusmaailmaa, että musiikkia voisi ja pitäisi esittää mahdollisimman räkäisesti ja heikkotasoisesti, kun maailmassa on myös päteviä soittajia? Koomisemmaksi asian tekee vielä se, että monesti niitä päteviä soittajia löytyy myös punkbändeistä, jotka siis tosissaan ammattimuusikkoina yrittävät soittaa siten, että se kuulostaa huonolta. Alkuperäinen idea lieneekin ollut, että soittaa voi vähän heikomminkin, kunhan saa kapinalliset ajatuksensa julki. En ymmärrä, mutta niin pitkälle en kuitenkaan mene, että rinnastaisin punkin rappiin, mikä ei ole musiikkia mielestäni lainkaan…

Tryerilla nyt kuitenkin oli, ehkä nimensä velvoittamana, edes jonkin verran yritystä. Joistakin kappaleista voin väittää osittain jopa pitäneeni. Väittäisin silti, että vaikka punkin oletusvauhtina on kaahaaminen, voisi ajoittain tempoa laskea jonkin verran, ainakin sen verran, että kaikki ehtisivät soittaa samaa kohtaa kappaleesta samanaikaisesti. Laulajan ääni taas on jotain kiehtovan oudon ja v…maisen välistä, riippuen paljon myös kappaleen kulloisestakin sävelkulusta.

Tässä tapauksessa ei voinut kyllä puhua lämppäribändistä, koska minkäänlaista yleisön lämmitysefektiä ennen pääesiintyjää ei ollut havaittavissa. Tiedän kyllä, että illan esiintyjien valintaan vaikuttaa monet tekijät, esimerkiksi levy-yhtiöiden painostus uusien, nousevien bändien julkisuusarvon nostamiseksi näiden päästessä esiintymään jo asemansa vakiinnuttaneiden bändien edellä, mutta voisi kai vähän paremmin miettiä sitä, mitkä bändit rosterista sopivat keskenään samalle illalle. Amerikkalaistyylinen hc-punk ja thrash-metalli vaikuttaisivat siltä, että ne voisivat sopia yhteen, mutta ei… Samaa yhdistelmää on tullut todistettua ennenkin ja se ei vain yksinkertaisesti toimi, ei sitten millään…

Erityismaininnan voisi vielä antaa sille henkilölle, joka valitsi tallenteilta soitettavan musiikin roudaustauon ajaksi. Aluksi tuli mitäänsanomatonta perusrokkia tai geneeristä jumputusta ja viimeisiksi kappaleiksi, sopivasti ennen thrashmusiikin alkua, ko. henkilö valitsi sitten Eazy E:n gangstarappia ja Belinda Carlislen Heaven is a place on earthin. Volumetaso oli tietenkin h…tillinen, ettei lavan eteen viitsinyt mennä, niinpä nähtiinkin LS:n keikan alkaessa pienimuotoinen rynnistys katselupaikoille. Näin saatiinkin yleisö odottamaan innolla Lost Societya!

Onneksi pääesiintyjänä toimi Lost Society, tuo Jyväskylän nuorten miesten lahja maailman thrashmusiikille, mikä ei varmaankaan anna minkään tapahtuneen koskaan heikentää intoaan esiintyä yleisölle. Ei tänä iltanakaan, vaikka pohjatyöt olivat edellä mainitun kaltaiset ja lisäksi vielä oman bändin bassotaiteilija Mirkokin saapui paikalle vasta noin tuntia ennen oman vedon alkua… Sillä ei tunnu olevan suurtakaan merkitystä, onko esiintymispaikkana Klubin lava Tampereella arki-iltana vaiko esimerkiksi Tuska-festivaali viikonloppuna, saati sitten lämmittelijän rooli Slayerille ja Anthraxille, show on aina yhtä energinen ja hyvin soitettu. Kaikki edellä mainitut variaatiot on tullut viimeisen noin viiden vuoden aikana todistettua paikan päällä.

Setti sisälsi paljon materiaalia uudelta ”Braindead” -albumilta ja niin tietysti pitääkin, kun julkaisun jälkeistä kiertuetta ollaan käynnistämässä. Uusi materiaali liittyy saumattomasti vanhempaan, hyvässä mielessä toki kehitystä kappaleiden sävellystyössä on tapahtunut. Livenä on kuultavissa täydennystä vanhempienkin kappaleiden sointiin. Setti jakaantui koko lailla ajallisesti puoliksi Braindeadilta löytyvien kappaleiden ja kahden edellisen albumin biisien kesken. Yleisö oli hyvin mukana jo alusta alkaen, mutta vasta ”Kill (Those Who Oppose Me)”:n lävähdettyä soimaan oli suurempaa liikehdintää havaittavissa. Kunnon pittiä ei kyllä saatu aikaiseksi, mutta eipä sitä kovin hyvin Klubin infrastruktuuri kaikkine tolppineen tuekaan.

Kaiken kaikkiaan Lost Societyn esiintyminen on loistava yhdistelmä nöyryyttä yleisön edessä, mutta samalla anteeksiantamatonta tykitystä soittajien ollessa tietoisia omista kyvyistään.

Ettei nyt menisi ihan pelkäksi kehumiseksi, pienen moitteen sanan voisi esittää keikan pituudesta: headlinerina toimivan bändin soisi soittavan tuollaisen noin puolitoistatuntisen keikan ja lisäksi heittävän vähintään yhden biisin encorena. Nyt keikka loppui jo tunnin jälkeen ja ilman encorea, mikä jätti shown mielestäni hieman liian vajaaksi, varsinkin kun materiaalia löytyisi pidempäänkin settiin ja illan alku ennen Lost Societya ei ollut kovin hyvin illan koko antia tukeva. Ja lisäksi, kovin korkealentoista puhetta ei välispiikeistä kannata odottaa miltään bändiltä, mutta joskus niihin voisi ehkä panostaa, varsinkin kun itse soitannollinen puoli on paremmassa kuin hyvässä kuosissa.

- Make
Keikka-arvostelu: Grinder Blues (lämppärinä Ingelius FlameLight)

Keikka-arvostelu: Grinder Blues (lämppärinä Ingelius FlameLight)

Grinder Blues 5.4.2016 @ Klubi

Tiistai-iltana Klubilla oli tarjolla juurevaa bluesia, kun yhdysvaltalainen Grinder Blues kunnioitti Tamperetta soitannallaan. Vanhemmiten olen huomannut, että aina vaan suuremmassa määrin itseäni on – metallimusiikin ohella – alkanut kiinnostaa bluesmusiikki. Ei niinkään kappaleiden sanoitusten vuoksi, ne ovat toisinaan turhankin masentavaa kuunneltavaa, vaan ennemminkin taitavan soiton vuoksi. Tähän voisi joku taas sanoa, että vielä taitavampaa soittoa löytäisi esim. jazzin parista, mutta se on allekirjoittaneen makuun hieman liian taiteellista, bluesista sentään on löydettävissä koko ajan tuttu perusrakenne.

Niin kuin ehkä jo aiemmista kirjoituksistanikin on ollut havaittavissa, pidän erittäin paljon livekeikoilla käymisestä ja sen myötä todella harvoin enää tulee eteen artisteja, jotka haluaisin nähdä, mutten ole nähnyt jo ainakin kertaalleen ennen. Tämä pitää paikkansa vähintään jonkun samana iltana soittavista bändeistä. Nyt tuli kuitenkin eteen tilanne, etten tiennyt kummastakaan esiintyvästä yhtyeestä yhtään mitään ennen illan keikkaa ja ajattelin, että pidän tilanteen juuri sellaisena -yleensä katson netistä ainakin jotain tietoja esiintyjistä, mikäli ne ovat outoja minulle.

Illan soitot aloitti kuitenkin tamperelainen Ingelius FlameLight. Jo heidän esityksensä aikana aloin ennustella, että tänään kuullaan mahtavaa soittoa. Ihan pelkäksi bluesiksi laskettavaa ei esitys tarjonnut, mutta yhtä kaikki taitavasti soitettua ja ennen kaikkea viihdyttävää musiikkia, mikä toimi juuri niin kuin ”lämppäribändin” pitääkin eli nosti tunnelmaa illan pääesiintyjälle.

Grinder Blues on yhtyeenä kohtalaisen tuore tapaus, ainoa albuminsa on vuoden 2014 lopulta, mutta sen artistit ovat vanhoja tekijöitä: Bihlmanin veljekset Jeff (Jabo) ja Scot ovat esiintyjinä vanhoja tekijöitä ja ovat säveltäneet ja esittäneet musiikkia useisiin eri tv-sarjoihin sekä elokuviin sekä voittaneet lukuisia Emmy-palkintoja (yhtyeensä Bihlman Brothersin) kanssa. Basisti-laulaja Doug (dUg) Pinnick taas on paremmin tunnettu hard rock / progemetallibändi King’s X:n primusmoottorina. Pinnick itse on sanonut, ettei juuri osannut kuvitella itseään bluesartistina ennen kuin kokeili hommaa; nyt häntä ihmetyttää, miten on koskaan muuhun musiikkiin eksynytkään, niin luonnolliselta bluesin esittäminen tuntuu.

Keikka lähti käyntiin vauhdikkaassa hengessä ja yleisökin tuntui tykkäävän kautta koko linjan. Hieman tunnelmaan vaikutti se, että kysymyksessä oli tiistai-ilta ja vaikka Klubi onkin ottanut käyttöön erittäin yleisöystävälliset esiintymisaikataulut, minkä mukaan pääesiintyjä aloittaa arki-iltaisin jo kello 21, ei Klubi ollut edes puolillaan. On todella harmillista, että yleisö ei löydä keikoille, vaikka helpotuksia keikoille osallistumiselle tehdään niin paljon kuin mahdollista. Hieman toista kymppiä maksaneet liput eivät todellakaan ole paljon maailmanluokan soitannasta ja aikakin on sellainen, että pääesiintyjän näkisi vaikka työpäivän ja illan harrastusten jälkeenkin ja siltikin on kotona helposti ennen puoltayötä vaikka asuisi hieman syrjemmälläkin.

Onneksi väen vähyys ei kuitenkaan häirinnyt. Paikalla olijat saivatkin nähdä vahvan ja viihdyttävän esityksen eikä artistitkaan antaneet väkimäärän vaikuttaan soittoonsa tai esiintymiseen muutenkaan millään lailla. Keikka oli alusta loppuun juuri sitä mitä ulkomailla kiertävältä bluesartistilta voi odottaakin. Väkevää, taidokasta soittoa, jossa soolo-osuuksien soittoa ja fraseerauksia vaihdellaan lennosta, ikäänkuin se olisi niin helppoa, että kaikkihan sitä osaavat tehdä!

Tulen takuuvarmasti liittämään Grinder Bluesin ja Ingelius FlameLightinkin niiden bändien joukkoon, joita tulen menemään katsomaan aina, kun se vaan suinkin on mahdollista!

Keikka-arvostelu: Purpendicular

Keikka-arvostelu: Purpendicular

Purpendicular 01.04.2016 @ Jack The Rooster

Perjantai-iltana Jack The Rooster -rokkibaari sai esiintyjäkseen paljolti kehutun Purpendicularin. Tämä alun perin saksalainen, mutta nykykokoonpanossaan myös irlantilaisia soittajia sisältävä bändi tunnetaan erityisesti Deep Purple -covereistaan. Ovatpa itse Deep Purplen  jäsenetkin esittäneet puoltavia kommenttejaan Purpendicularin esiintymisen tunnelmasta, ammattitaidosta sekä energiasta.

Odotukset olivat siis kohtalaisen korkealla suunnatessani kohti baaria hieman kello kymmenen jälkeen. Olin oikeastaan vasta päässyt sisälle, kun ohitseni meni ryhmä herroja soittimiensa kanssa. Alkuperäisen aikataulun mukaisesti keikan piti alkaa vasta tasan klo 23, mutta baarin henkilökunnan mukaan bändi halusi aloittaa jo puoli yhdeltätoista. Tämähän toki kelpasi. Rooster ei varsinaisesti ole bändin seuraamisen kannalta paras mahdollinen paikka, esiintymislava on ehkä 20 cm korkeammalla kuin lattia, mutta vastaavasti bändi on myös lähempänä yleisöä, joten tunnelma on pienemmälläkin porukalla mahtava.

Kuluneiden vuosien aikana on tullut nähtyä myös aika monta coverbändiä ja niistä hyvin suuri osa juurikin kyseisessä paikassa – Roosterin ohjelmalistauksessa on coverbändejä ympäri vuoden. Voinkin lämpimästi suositella tutustumaan tarjontaan, coverbändejä pääsee katsomaan yleensä pikkurahalla ja asialleen omistautuneiden soittajien taidonnäytteitä katselee mielellään. Lisäksi fakta on, että varsinkin ”alkuperäisten isojen” bändien keikat osuvat harvoin Suomeen, ja saattaapi olla, että koko bändi on jo eläkkeellä – tai esiintymistä seuratessa tulee ainakin mieleen, että pitäisikö jo olla!

Purpendicular 1.4.2016 @ Jack the RoosterPurpendicularin esiintymisen alkuhetkistä lähtien tuli kuitenkin selväksi, että tänä iltana ei taukoja juuri tultaisi pitämään. Tämänkaltaista energiaa yhdistettynä loistavaan soittotaitoon kohtaa harvoin, varsinkin hard rock -tyylilajin keikoilla. Niillä kun on ollut viime vuosina mielestäni liian helposti taipumusta lipsahtaa enemmänkin AOR -tyyppisiksi musiikin kuunteluhetkiksi.

Purpendicular soitti Deep Purple -kappaleita ensiksi hyvin alkuperäiselle bändille uskollisesti, mutta pian alkoi kappaleisiin tulla lisäväriä: Hushiin sekoitettiin hieman Lalo Schifriniä ja Jesus Christ Superstaria, Mistreated sai soolo-osuuteen väriä Griegin Vuorenkuninkaan luolasta jne. Muutenkin klassista musiikkia tunnistettavimmillaan käytettiin loistavina tehokeinoina. On aika ovela tunne, kun eläytyy täysillä musiikin kuunteluun Deep Purplen tunnistettavien kappaleiden alkusointujen tahtiin ja  hetken kuluttua, kappaleen edettyä väliosaan huomaakin, että ”Heeetkinen, eihän tämä olekaan Deep Purplea, vaan jotain toista loistavaa hard rock- tai metallikappaletta!” Ja sitten se voi vielä vaihtua toiseen, yhtä lailla tunnistettavaan sävelkulkuun, ennen kuin palataan taas sulavasti alkuperäiseen kappaleeseen ja lopetetaan sekin tyylillä.

Purpendicular 1.4.2016 @ Jack the RoosterKeikka kesti kaikkiaan kaksi tuntia ja vartin, ilman taukoja. Ainoa huili muulle bändille oli, kun joku taitavista muusikoista soitti pidemmän soolon soittimellaan.

Keikasta ja Purpendicularista voisi puhua vaikka kuinka paljon, mutta parhaiten kyseisen bändin esityksestä saa käsityksen kokemalla sen itse. Paikan päällä. Livenä! En nimittäin liioittele yhtään, kun sanon, että esitys oli paras näkemäni coveryhtyeen esitys, ehkä jopa yksi parhaista esityksistä kaikkien näkemieni yhtyeiden keskuudessa…

- Markku Paija